Elämäni toinen muutto

Mää luokittelen muutoksi kutakuinkin sen, ku sänky vaihtaa kamaria. Tämä siksi, että en oo koskaan muuttanu talosta toiseen, joten en voi sanua miltä oikia muutto mahtaa tuntua, mutta mulle tämäki kävi vallan hyvin muuttamisesta, pariin kertaan nimittäin kerkesin päivitellä mistä tätä tavaraa oikeen riittää.

Muuttomatka ei ollu mikään päätähuimaavan pitkä. Mitä nyt silmämääräsesti tästä arvioin, oisko "tietäpitkin" kaks metriä, ja "linnuntietä" parikymmentäsenttiä, riippuu kuin paksu tuo seinä tuosa välisä on, mutta koska siinä välisä on seinä, piti muutto hoitaa siis tietäpitkin.

Mää oon haaveillu tästä muutosta salaa jo ainakin kolmen vuojen ajan, aina sillon tällön iltosin unta ootellesa. Joskus haluan vallottaa isoveljen kamarin. Joskus kauon sitte tosin suunittelin, että haluan kaataa tuon väliseinän kokonaan meijän kamarien välistä pois nii saisin yhen ison huoneen, mutta se oli sillon joskus kauon sitte :D

Ja koska koko muuttoidea oli mun, oli isoveljen loogisella älyllä ajatellen mun tehtävä kaikkein isoin työ. Vaikka perjantai-iltana kuumemittari kipus 37.8 asteeseen, ei se enään lauantaina menua niin paliua haitannu, etteikö nyt yhtä muuttoa ois voinu alta pois hoitaa. Lohutuksen sanana sanon, mittasin kuumeen ennenkö aloin varsinaisiin muuttopuuhiin ja mittari kipus enään vain 36.1 asteeseen:)

Pienestä toipilaisuuesta piittaamatta mää sain tehtäväkseni tyhyjätä koko kamarini jotta velipoika saa kantaa suoraan omasta kamarista kamansa siivotuille tyhjille hyllyille. Ja tämähän toki tiesi sitä, että hetken aikaa meijän vintin aula oli harvinaisen kaunista katottavaa

vaatekaappini 

..oon itseasiasa erittäin onnekas, ettei äiti ja iskä ollu pahimman kaaoksen aikaan kotona :D

Siinävaiheesa ku mää olin saanu kamarini kutakuinki tyhyjäksi, isoveli heräs henkiin ja tuumas "joko se on niin tyhyjä että mää saa kantaa sinne tavarat". Ja se ei ollukkaan ihan niin yksinkertanen ja nopia idea mitä olin aatellu sen olevan. Mää kuvittelin että se on vain vaatepinojen siirtäminen kaapista toiseen kaappiin, mutta ajankäytön ja tuskasten huokauksien perusteella se ei ollu ihan niin yksinkertanen homma. 

Loppu hyvin kaikki hyvin, aikansa ku siihen käytti (kuus tuntia), niin hyvä siitä tuli. Kamarit on päikseen vaihettu, ja vielä kestää opetella mennä uuteen, omaan huoneeseen. Omaan huoneeseen. Nyt mää oon saanu sen huoneen, jota oon kauon halunnu. Ja oon ilonen:)

Hyvin maitto uni uuesa kamarisa, aamulla piti hetken aikaa miettiä että mikä tää homma oikein on, miks herään isoveljen kamarisa, mutta kyllä tähän tottuu :D

Muuton yhteyesä löysin myös tämän legendaarisen joululahjaksi saajun suolalampun, jonka tekee legendaariseksi se, että se oli piilotettu multa mun omaan vaatekkaappiin ennen paketointia.. 

Kymmenen vuojen ajan, mun kamarin ikkunasta näky sama maisema, maisema joka on sisältäny ainakin kaks karhuakin. Tähän uuteen maisemaan on tottuminen, autojen valot heijastuu eripaikkaan kattoa ja kuu paistaa mihin sattuu, mutta vaihtelu virkistää ja aina pitää repästä ja kokeilla jotain uutta. Myös isoveljen pitää kokeilla miltä tuntuu nukkua lilojen kukkien koristaman seinän vieresä, eikös juu?

Isoveljen sisustustaitoja vähättelemättä, tämä mun uuen kamarin lamppu on niin karmasevan hirvittävän ruma, että se on melekein jopa hieno. Ainaki se on yksinkertanen, eikä sisällä mitään ylimäärästä, ja hyvin toimii ja hyvin näkee tuolla lampulla :D 

Kissankattiki pääsi aamulla kylään, ja hämmästyksen ilmeitä riitti. Ei raukka voinu ymmärtää, mitä kummaa on tapahtunu ku yhtäkkiä isoveljen kamari, johon kissa ei ennen oo päässy, onki luvallisilla oleskelualueilla ja se sisältää MaiMan tavaroita. Eniten sitä varmaan ärsytti ku enään ei ollu lipasto ikkunan alla eikä patterin päältä nähny kunnolla ulos, mutta eiköhän tuo jonku keinon tuohonki keksi jahka hyväksyy tämän joskus mun uueksi kamariksi. 

Molempien Thomaksien nimmaritki pääsi tietenki paraati paikalle kruunaamaan uutta kamariani, jota tuntuu vielä hullulta sanua mun kamariksi. 

Petojen keskellä

Muistan hämärästi sen tunteen, ku ensimmäisistä karhuista näillä leveysasteilla alettiin "tosisaan" puhumaan jokunen vuosi sitten. Ensimmäinen looginen ja järjellinen ajatus oli että hui kamala. Mutta ku niitä karhuhavaintoja alako vähitellen aina vain tulemaan lisää ja lisää, en enään keksiny mitään järkevää syytä pelätä niitä. Mutta karhuhysteeria oli kaikesta huolimatta taattu. 

Kunnes tuli se kaunis kesäinen päivä, juhannuksen jälkeisellä viikolla 2014. Kaks karhua päätti tulla ihimisten ilmoille, suomeksisanoen meijän tienhaaraan. Ja se, että näin karhun omasta sängystä, ei muuttanu käsitystäni karhuista. Myönnän kyllä, että en ois sillon puoli kolmen aikaan yöllä läheteny ees autolla karhuajelulle, mutta aamuun mennesä asian kans oli sinut. Kello kulki eteenpäin omalla tahillaan ja elämä jatkuu. Karhut jatko omaa elämäänsä, luultavasti oli siinä vaiheesa jo toisella puolella Suomia. 

Mää oon alkukankeuden jälkeen ollu määrätietosesti sitä mieltä, että karhua ei tuu lenkkipolulla näkemään ja karhun pelkääminen jos joku on ihan turhaa. Keksin monta parempaa (tai no parempaa ja parempaa..) syytä mitä ihminen voi pelätä, ku karhuja. Todennäkösyys sille, että karhu lenkkipolulla vastaan tulee, on oikiasti olemattoman pieni. Suomesahan ois kohta todellinen ylipaino-ongelma jos kaikki ihmiset jättäis iltalenkit tekemättä karhujen takia :D 

Vastoin kaikkia mun yleisiä ajattelutapoja, on mun ajatus karhun kohtaamisesta se, että se on sen ajan murhe. Jos se karhu tulee vastaan, nii sitä asiaa mietitään sitte mitä tehään. Ihan samalla lailla jos lehemät osais lentää, nii lehemien lypsämiseen luultavastikki pitäs keksiä joku uus keksintö, jota mietittäis sittekun ne lehemät joskus ehkä hyväsälykysä lentäis. Mutta ei sitä murehita ennenkö ne lehemät todellaki alakaa lentämään. Samalla lailla, karhun kohtaamisen toimintatavat mietitään sitte ku se karhu todellaki tulee lenkillä vastaan. 

Se, mikä sai ihmisten karhuhysteerian laantumaan, oli sujet. Vasta susien vähäisien näköhavaintojen myötä ihmiset oivalsi sen, miten vaarattomia karhut on. 

Valehtelisin jos väittäisin, että en pelkää susia. Kyllä pelekään, mutta sama, erittäin paljon vasten mun yleisä ajattelutapoja, aattelen susista samalla lailla ku karhuista. Vaikka sujen näkeminen on todennäkösempää kuin karhun, on se siltiki vielä melko epätodennäköstä. En mää sen takia jätä Vimpaa lenkittämättä keskellä kirkasta päivää. Yö ja hämäräaika on tietenki asia erikseen. Yöllä en todellakaan lähtis mehtään hiipparoimaan, mutta yleisesti ottaenhan yöt on tarkotettu ihmisten osalta nukkumiseen, joten nou problemaa. 

Jotenki mää myös aattelen sutta hyvin paljo isoksi koiraksi. Vaikka meijän tontilta löytyy possupoikakoira Vimpa, myönnän pelekääväni isoja koiria. Silti mää jotenki kuvittelen, että jos se susi joskus ehkä hyväsälykysä sattus tulemaan luonnosa vastaan, todennäkösesti käsittelisin asian suurinpiirtein samalla lailla ku isojen, outojen, irti olevien koirien kans. Eli juoksisin karkuun. Mutta koska tiedostaisin että kyseesä on susi, jopa mun maalaisjärkeni sanoo ettei siitä ny oo mitään hyötyä. Mää en todellakaan oo mikään itseluottamusta pursuava ihminen, mutta täsä asiasa (jälleen vastoin kaikkia yleisiä mun ajattelutapoja), luotan siihen, että saan sen sujen kuriin, keinolla millä hyvänsä. Tiiän kuulostavani täysin umpipöhölöltä uhkarohkialta pikkutytöltä, mutta http://www.suurpedot.fi/lajit/susi/tuntomerkit.html -sivulta luntaten, susi painaa yleensä 20-50kg. Eli pienikokonen susi on Vimpan painonen. 

Oon tottunu riehuvaan, näykkivään, päälle hyppivään ja mitään uskomattomaan koiranretkaleeseen. (Ei, ei Vimpa oo koiranretkale, se on soma pikku pallero <3). Tiiän, että susi ja koira ei oo sama asia, ei oo sama asia jos se päälle hyppivä olio on Vimpan sijaan susi, mutta oletan sujen, niin koiralta ku se kaikella tapaa näyttääki, myös käyttäytyvän ees hivenen koirien tapaan. Jos mää saan riehuvalle tuulelle hullaantuneen Vimpan aisoihin oman kehoni avulla, miks en sais saman kokosta sutta aisoihin siksi aikaa, että hälytän kolmannella käjellä apua että pääsen karkuun? 

Tämä kaikki jos se susi ehkä joskus kenties hyväsälykysä saattais tulla luonnosa vastaan. Jos homma ei toimi, keksin jonku toisen keinon. Kiipiän vaikka puuhun tai jotain. Tosin en eläesäni oo puuhun kiivenny, että sitäki varmaan pitäs alakaa reenaamaan :D 

Voin väittää, että ainaki yks tämän jutun lukenu, nauro mielesään mun toimintasuunitelmasta sujen kohtaamisen varalle. Mutta tuskin haluatte kuulla toimintasuunitelmaa siltävaralta jos lehemät joku kaunis päivä vielä alakais lentämään. Siitäki asiasta on varmasti hyvin mielenkiintosia mielikuvia ihte kullaki, mutta todellisuuesa sitä asiaa mietitään vasta sitte ku ne siivet lehemille alakaa kasvamaan. Samalla lailla monella on varmasti mielikuvisa suunitelmia sujen tai karhun kohtaamiselle, mutta todellisuuesa se asia ratkastaan sittekö se susi tai karhu tulee vastaan. 

Tiiän, että niin karhut ku sujetki aiheuttaa vahinkoja olemasaolollansa, enkä halua kenekään työntekoa vähätellä, mutta kaatuuko jonku elämä jos kaurapellosa on karhun tassut painanu viljaa vähä lakoon? Tai jos sujen jäljet nähään kilometrin pääsä asutuksesta. Mun mielestä ei. Mutta mun on helppo huuella, ku en omista viljapeltoa, enkä oo muitakaan karhun tai sujen aiheuttamia vahinkoja henkilökohtasesti kokenu. Ymmärrän toki petovihan jos (kun) ne on oikiasti tehny jotain merkittävän isoa tuhoa, mutta ei ne jäljet josain ojan pohjalla mun ymmärtääkseni kovin pahaa tuhoa oo, eikä todellakaan hysteerian arvosia. 

Enkä määkään todellakaan susista tykkää, myönnän tykkääväni hivenen siitä, että saan sanua meijän talon ympärillä asustelevan karhuja, mutta en todellakaan nauti susien oleskelusta liian lähellä asutusta. Mutta eipä ne sujet eikä karhutkaan sillä hysteerialla täältä mihinkään katua. Elämä jatkuu, pedot jatkaa omaa elämäänsä oman aikataulunsa mukasesti, ihmiset omansa. Töihin tulee sähköpostit, lapset kulkee kouluun, kaupasta haetaan leipää jne. Loppupeleisä kaikki on siis suhteellisen tavallista:)

Valoa tunnelin pääsä?

Vajaan puolen vuojeen päästä, pitäs olla hyvinki selvillä mitä tulevaisuuelta tahtoo. Mihin lähtä opiskeleen? Mihin haluan päästä töihin? Miksi, misä, millon, miten?

Tulevaisuuttani raottaen, haluan viettää ihanaa ja kiireetöntä elämää perheen kesken. Haluan, että omilla lapsillani on hyvä olla. Haluan kauniin ja siistin talon misä asua. Haluan hyvin koulutetun koiran. Haluan työn, mistä nautin oikiasti. Haluan jotain, mikä erottaa työn ja vapaa-ajan toisistaan. Ja tietenki haluan ihanan miehen vierelle pyörittään ihanaa arkia. Haluan tehä arjesta niin mukavaa, ku koskaan vain on mahollista. Tämä kaikki siis jos oisin ite päätäntävallasa omasta elämästäni, koskaanhan sitä ei voi tietää tai ennustaa mitä elämä oikiasti tuo vastaan, tai kuin kauon meillä on päiviä jäljellä maan päällä.

Mää oon aina ollu sitä mieltä, että haluan työn misä viihyn. Työstä en aio tehä samanlaista pakkopullaa mitä koulu on tähän asti ollu. Haluan edes joskus saaja herätä aamulla töihin ilosena ja pirtiänä ja innokkaana töihin lähtijänä. Haluan nauttia töistä, haluan nauttia arjesta.

Oon jo kauon hautonu alitajunnasani ajatusta työstä, jota sais tehä lasten kans. Tykkään lapsista niin paljo, että haluan niitten kans olla ehottomasti tekemisisä tulevaisuuesa. Mutta tiiän myös, että jos asia on minusta kiinni, haluan aivan ehottomasti myös omia lapsia joskus hämäräsä tulevaisuuesa, enkä tiiä miten hyvä yhistelmä on lapset kotona ja lapset töisä.

Mää oon luonteeltani myös semmonen, että en kestä kahtua vierestä jos näen että toisella on paha olla, henkisesti tai fyysisesti. Koulukuraattori ois ammatti josa sais olla nuorten kans tekemisisä, ja samalla auttaa ihmisiä, mutta mää voin melkein arvata, että kyseinen ammatti ois mulle henkisesti aivan liian raskasta pitemmän päälle. En osais pitää työtä ja vapaa-aikaa erillään näin vaativasa ja vastuullisesa työsä, vaikka teoriasa ammatti kuulostaaki mainiolta.

Mikään sairaanhoitaja tai lääkäri minusta ei myöskään tuu. Yks mun suurimpia pelkoja on oksennus, jota en voi sanoin kuvailla kuin hillittömästi mää sitä pelekään, joten kyseiset ammatit ei jo yksistään senkään takia tulis kuuloonkaan. Enkä mää herkän luonteeni takia ilikiäis kahtua ku joku tulee lääkärin vastaanotolle avomurtuma jalasa, enkä pystyis meneen ambulanssikuskina onnettomuuspaikalle tietämättä yhtään, mitä vastasa oottaa.

Jos sallitaan todellinen hullujen haaveilujen hetki, niin kerron teille ehottomasti tällähetkellä ammatin joka kuulostais enemmänki ku mulle tehyltä. Työ armeijasa. Joku misä sais olla läsnä armeijan elämäsä. Kasarmilla keittäjänä, tai mikä parempaa; työ armeijasa sotakoiran kans. Koiran, joka uskoo kaiken. Armeijasa. Mikä unelma! Siinä yhistyis kaks suurta unelmaa; koira ja armeija. Se, minkälaisesa ammatisa kyseistä yhistelmää voi harjottaa, on ihan hepreaa mulle. Enkä tiiä onko kyseistä ammattia ees olemasakaan, mutta tää oliki hullujen haaveilujen hetki :D

Tällä hetkellä realistisimmalta vaihtoeholta vaikuttaa vahvasti työ lasten kans. Ainahan asiaa voi miettiä uuestaan jos omia lapsia saa, onko ammatti sitte enään se oma juttu, mutta kyseisestä työstä sais ainaki elämänkokemusta tulevaisuuelle.

Eikä asia todellakaan oo kirkosa kuulutettua että mää tuun ammatikseni lapsia hoitaan, on täsä vielä neliä kuukautta aikaa tulla katumapäälle ja muuttaa mieltä:) eikä se neliän kuukauenkaan päästä oo lukkoon lyötyä, voihan se mieli muuttua senki jälkeen ja monesti. Ja kuka estää ettei montaa eri ammattia sais tehä elämän aikana? Tietääkseni ei kukaan.

Fakta; Armeija!

"Oon armeijahullu"

Kyllä. Muistan ikuisesti sen tunteen, ku veli lähti ekaa kertaa armeijaan. Muistan myös ikuisesti sen tunteen, ku veli tuli armeijasta reserviin. Siihen väliin mahtu iloa, surua, tuskaa ja itkua mutta se aika myös opetti. Ja se aika teki minusta todellisen armeijahullun ja sillä tiellä ollaan edelleenki.

"Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa,

yks' suuri on Suomen valta.

Sen aatetta ei väkivoimat saa

pois Pohjolan taivaan alta.

Sen leijonalippua jääkärien

käsivarret jäntevät kantaa,

yli pauhun kenttien hurmeisten

päin nousevan Suomen rantaa"

Mää en voi sanoin kuvailla sitä palavaa intoa, mitä mää armeijaa kohtaan tunnen. Enkä usko että kukaan edes ymmärtäis sitä, vaikka osaisinki sen sanoin kuvata. Armeija on kaikesa käsitteen laajuudesaan intohimoni. 

Enkä usko että oon itekkään vielä täysin varma siitä, mikä se sisimmäsä syttyvä kipinä armeijaa kohtaa oikiasti on. Totta on, että mää todellakin haluaisin käyä armeijan, ja toivon että mää siihen sinä kauniina päivänä pystyn, ku ikäpoloveni naisten tulee vapaehtosesti ilmottautua kutsuntoihin, mutta tottuus on myös se toinen laita että mun luonnetta ei oo tehty toisten ihmisten ampumisen opiskeluun.

Muistan pari vuotta ennen veljen armeijaanlähtöä, että kerran meillä sattu olemaan telkkari auki, ja sieltä näky Erikoisrajajääkärit -sarja.  Sivusilmällä ja puolella korvallani en pystyny kahtoon sitä jäätävää kuria, sitä huutoa, sitä koulutusta, sitä ihtensä äärirajoille pakon eesä viemistä ja sitä, että sinne on omasta vapaasta halustaan halunnu päästä. 

Nyt siitä on ehkä pari kuukautta, jos sitäkään ku katoin YouTuben ihmeellisestä maailmasta joka ikisen Erikoisrajajääkärit -jakson. Valitettavasti niitä ei enään sielä oo nähtävisä, oisin nimittäin kahtonu ne yks päivä uuestaan.. Ja sanotaanko näin, että se oli yks mielenkiintosimpia ja puhuttelevimpia sarjoja mitä oon koskaan kahtonu. Se sarja kerto kuuen jakson verran, vuojen kestävästä erikoisrajajääkärikomppanjasa Imatran Immolasa olevista varusmiehistä. Erikoisrajajääkärit sarjan traileri löytyy tästä linkistä. Yksistään jo tuohon 31 sekunin pätkään on saatu tiivistettyä aika paljon. 

Tuo sarja opetti mulle hyvin yksinkertasen arkielämän asian joka myös on oikiasti auttanu, nimittäin minä joka nukun keskimäärin joka yö 8-9 tuntia yöunta, tuun lähestulukoon hulluksi jos on muutama yö peräkkäin että nukun vain kuus tuntia. Niinä hetkinä, ku hulluus alakaa iskeen, mietin, että mun ei kuitenkaan tarvi hiihtää kahen vuorokauen hiihtovaellusta, nollan minutin yöunilla koko aikana, neljänkymmenenasteen pakkasesa, olemattoman vähällä ruokamäärällä lapin erämaasa keskellä ei mitään. 

Mutta kaikkein kovimman koulutuksen on saanu kuitenki veteraanit. Niiltä ei oo kysytty haluaako ne viiä ihtensä täysin äärirajoille, haluaako ne vaarantaa oman henkensä, koska sojasa sojitaan, halusit sitä tai et. Vaikka uskon kyllä, että aika moni tämän päivän veteraaneista aikoinaan halus säilyttää itsenäisen Isänmaan ja taistella kaikin voimin sen eteen, eikä tavallinen tallaaja ymmärrä sitä uhrausta. Perhe, lapset, koti, työ, kaikki jätettiin, lähettiin taistelemaan kenties koskaan enään kotia palaamatta ja palkkioksi siitä, meillä on nyt oma, rakas ja itsenäinen Isänmaa. 

"Päivä vain ja hetki kerrallansa,

siitä lohdutuksen aina saan.

Mitä päivä tuokin tullessansa,

Isä hoitaa lasta armollaan.

Kädessään hän joka päivä kantaa,

tietää kaiken, mitä tarvitsen,

päivän kuormat, levon hetket aintaa,

murheen niinkuin ilon seesteisen"

Mulle tuon virren sanoma avautu ensimmäisen kerran tuoreitten rajajääkäreitten laulamana valajumalanpalveluksesa reilu vuosi sitte. Nilkuttavat, rakoilla olevat jalat, väsyneet silmät ja rättipoikki olevan kropan omistavat varusmiehet laulo tuon virren kirkosa ehottomasti komeimmalla lauluäänellä, mitä elämäni aikana oon kuullu, että se jäi mun mieleen ikuisesti. Se hetki kosketti, se hetki puhutteli, se hetki kerto jälleen kerran, kuka on oikiasti Se ainut, joka meitä täälä maan päällä voi auttaa. Se on Isä joka hoitaa lastaan armollaan, Isä joka kädessään joka päivä kantaa, Isä joka tietää kaiken mitä tarvitsen, Isä joka antaa niin ilon ku murheen hetket. 

"Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa,
Yön uhka karkoitettu on jo pois,
Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,
Kuin itse taivahan kansi sois'.
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa,
Sun päiväs' koittaa, oi synnyinmaa. 

Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle,
Pääs' seppelöimä suurten muistojen.
Oi, nouse, Suomi, näytit maailmalle,
Sa että karkoitit orjuuden,
Ja ettet taipunut sa sorron alle,
On aamus' alkanut, synnyinmaa"

Postauksen kuvat otettu isoveljen valatilasuuesta. Henkilöitten kasvoja sumennettu tunnistamattomaksi:)

(Postaus kuuluu 50 faktaa juttusarjaan)

Salamaa nopeampi elämäni

"Hän ei alkanut harjoitella systemaattisesti hyvin nuorena

eikä vähän vanhempanakaan noudattanut aina sen enempää

valmentajien kuin muidenkaan vanhempien ja viisaampien

ohjeita tai neuvoja.

Silti hänestä tuli parempi kuin kenestäkään muusta.

Maailman kaikkien aikojen nopein ihminen.

Maailman tunnetuin yleisurheilija.

USAIN BOLT!"

Mää en mikään järkyttävän suuri yleisurheilun fani oo, mutta se sisältää kaks lajia joista toinen on ainaki pakko nähä. Ensimmäinen lajeista on keihäs, se nyt oo ihan nii millin nuukaa vaikkei sitä satu justiisa näkemäänkään, vaikka ainahan se kiva nähä on jos pystyy. Vilpittömät onnittelut siis Terolle pronssista! Mutta se, mikä pitää nähä. On Usain Bolt. Maailman tunnetuin yleisurheilija. Se, joka voittaa aina. Eikä kärähä doupingeista tai muistakaan humpuukeista. Se, joka naureskelee aina. Se, jolla on tyylikkäin poseeraus maaliviivan paremmalla puolella. Se, joka ei koskaan juokse tosisaan. Se, jota ei tarvi ennen lähtölaukauksen pamausta pahemmin esitellä. Se, jolla on yleisölleen aikaa että toimitsijat joutuu suurinpiirtein kantaan miehen pois kentältä. Se, joka on voittamaton yleisurheilun sankari.

Mää en oo hetkiäkään uskonu niitä spekulaatioita ettei Bolt ois tänäkesänä kunnosa. Ei ehkä siinä kunnosa misä se joskus on ollu, mutta kuitenki niin hyväsä kunnosa ettei tosisaan tartte juosta yhesäkään kisasa. Oli kyseesä 100- tai 200 metrin juoksu, oli vastasa kuin kovia Gatlineita tai muita doupingeista aikoinaan kärähtäneitä, ku telineisä on Usain Bolt, nii lopputulosta ei tarvi kauon miettiä. 

Kymmenen maailmanmestaruutta. Kirja tulee kaks maailmanmestaruutta jäljesä ;) Voittanu 2008 vuojesta lähtien, yhtä varaslähtöä (=diskaus) lukuunottamatta kaikki MM- ja olympiakisojen molemmat matkat. 

"Uskokaa pois, minun aikani ei ole vielä ohi"

Kyllä. Enskesänä oottaa Rio de Janeiron olympialaiset..

Fakta; maksatäti

"Pienenä halusin aina olla maksatäti"

en siis täti joka omistaa maksan, siis sen ihmisen sisällä olevan elimen, mikälie sitte viralliselta nimeltä onkaan vaan se täti, joka istuu kaupan kassalla ja vastaanottaa maksut. Maksatäti siis.

Mua on aina kiehtonu olla kaupasa myyjänä. Mun mielestä ois kiva piippauttaa ne kaikki tuotteet kassan läpi, ja tietenki periä maksut "viistoista yheksänviis"

Omistin myös joskus aikoinani niitä jäljentäviä kuittipapereja jotka oli muuten aivan huippuja! Niistä kirjottelin kuitteja millon kalastuslupiin ja millon pitopalvelun ruokatilauksiin tai hiihtoloman mökkivaraukseen. 

Enkä koskaan unoha sitä kirjakaupan myyjän ilmettä, ku olin joku tyyliin 7-vuotias, talsein kirjakauppaan äitin kans ja omilla rahoillani ostin tämmösen hienon kuittilaskukoneen mikä lie :D myyjä vähä naureskeli ja mun mielestä se ei ollu yhtään asiallinen myyjä ku minä, omasta mielestäni käytin rahani hyvinki hyödylliseen, ostaen noin seittemänvuotiaana kirjakaupasta kuittilaskukoneen! Okei, tällähetkellä en ihmettele yhtään miks myyjä nauro mulle.. onneks siitä on kohta jo melkein kymmenen vuotta! :D 

Maksatätin ura on siis viisain alottaa hyvisä ajoin.

(Postaus kuuluu 50 faktaa juttusarjaan)

50 faktaa

 Oon kerran laittanu lohikeittoon ketsuppia

 Osaan heiluttaa molempia korvia yhtäaikaa

 Horoskoopilta edustan oinasta

 En tykkää hedelmä/salmiakki karkeista

 En juo maitoa

 Tykkään joulusta

 Haluaisin olla ylioppilas ihan vain siksi, että ois kiva sanua olevansa ylioppilas

 Haluaisin olla viisas

 Mutta samaan aikaan nautin siitä että en oo viisas

 Oon armeijahullu

 Tykkään lapsista

 Pienenä halusin aina olla maksatäti

 Kunnon auton pittää olla BMW!

 Oon joskus omistanu "leipomon"

 Lempparijätski on minttu

 En tykkää suolakurkusta/kurkkusalaatista

Tykkään tutkia minkälaisia lastenvaunuja ihmiset omistaa

 En juo kahavia, teetä tai kaakaota

 Autojen vanteet on hyvin merkittäväsä roolisa

 Inhoan sitä tunnetta, jos mun huoneen lattialla on pölypallo....

 Haluaisin osata soittaa pianoa, mutten osaa enkä jaksa yrittää :D

 Jouluateria on vuojen paras ateria

 Mäkihyppy ja jääkiekkon MM-kisat on parhaita urheilulajeja mitä seuraan

 En oo koskaan pistäny minkäänlaista meikkiä naamaani

 Suolakala on aivan huippua leivänpäällä

 Varasin häihini kanttorin tammikuusa 2014

 Suoristan joka ikinen kouluaamu hiukseni

Pikku Myy on paras muumihahmo

 Kerron yleensä hyvin suoraan mitä aattelen

 Pötkyllinen lauantaimakkara on parempaa ku siivutettu

 En oo ikinä maistanu hernekeittoa

 En osaa lasketella pitkillä suksilla

 Osaan harottaa varpaita

 En sais lasillista limsaa alas vaikka maksettais

 Tilasin ennen aina hampparin pelkällä ketsupilla

 En oo kertaakaan muuttanu talosta toiseen

 Oon nähny kaks karhua luonnosa

 Jauhelihan ruskistaminen on kivaa

 WhatsAppin lempparihymiöni on kyyneleet silmisä naurava nauruhymiö

 Vesi maistuu parhaimmalta muovimukista juotuna

 Sanon monesti nukkuun mennesä "GNST" (= hyvää yötä)

 En osaa piirtää tikku-ukkoa kummallisemmin

 Juon kotona aina ruuan kans mehua

 Viikonloppusin ja loma-aikaan syön aamupalaksi pelkkää kakkua/pullaa/keksiä

 Inhoan lukemista

 Oon kaks kertaa matkustanu junalla

 En koskaan sano aamulla kotona huomenta, nostan aina kättä sille joka sanoo huomenta

 En hahmota luonnosa misä on etelä ja misä pohjonen

 Tykkään siitä, että mun oma kamari on siisti

 Oon syöny kerran niin pienen palan päärynää, että se joutu hukkaan..

Nyt mää keksein ratkasun ikuisiin inspiraationpuutteisiin. 50 faktaa. Tuosa yllä on nyt viiskymmentä asiaa minusta, joita lähen syksyn mittaan avaamaan erillisisä postauksisa. Teoriasa kuulostaa erittäin hyvältä idealta ja helpolta toteuttaa, mutta käytännön toteutuspuolen onnistumisesta en vastaa :D Idean saa toki ryöstää mukaansa, mutta kuten sanoin, en oo vielä kokeillu miten tää käytännösä toimii.

Kertokaahan siis mitä haluatte nuista ensimmäisenä avattavan. Ja muutenki aina saa juttuideoita esittää, niitä ei koskaan voi olla liikaa. Ja mikäli ei blogia omista, kommenttiboxiinkin saa halutesaan tietty tehä itestään 50 faktaa ;)

Aurinkoisen lämmintä syyssunnuntaita kaikille!